Kummilapsitapaaminen Ruandassa

Plan-kummilapsi äitinsä kanssa.

Vaihdamme kuulumisia 6-vuotiaan Theonisiten kanssa kirjeenvaihdolla. Viime syksynä Theonisite pyysi vierailulle ja ryhdyin järjestelemään matkaa Ruandaan.

Ruanda

Ruanda on pieni sisämaavaltio Keski-Afrikassa. Maassa on noin 9,2 miljoonaa asukasta ja se on yksi tiheimpään asuttuja maita. Ruandassa minulta kysyttiin usein ikää ja vastaus 34 vuotta sai aikaan hämmästyksen: ”niin vanha jo”. Eikä ihme, sillä Ruandan väestöstä yli 75% on alle 30-vuotiaita.

Plan on työskennellyt Ruandassa viisi vuotta ja keskittyy parantamaan haavoittuvaisten lasten hyvinvointia sekä tulevaisuudennäkymiä. Plan pyrkii kohentamaan tyttöjen koulutusta, varhaiskasvatus- ja esiopetuspalveluita, nuorten osallistumista ja lasten oikeuksien toteutumista. Konreettisesti tämä tarkoitti Theonisiten kylässä mm. vanhemmuuspiirejä eli keskustelutilaisuuksia, joissa pohditaan yhdessä mistä hyvä vanhemmuus koostuu. Paikalla olleet vanhemmat kertoivat osallistuneensa tapaamisiin. Kummilapsiraha menee koko kylälle eikä suinkaan yksittäiselle lapselle.

Kuulun siihen sukupolveen, jota syyllistettiin ala-asteen ruokalassa Afrikan lasten oloista jos halusi jättää ruokaa syömättä (inhoan edelleen kaalilaatikkoa, onneksi aikuisena se on sallittua). ”Afrikkalainen lapsi olisi onnellinen jos saisi edes lusikallisen tuota kaalilaatikkoa”. Aloin kantamaan sisälläni syyllisyyttä epätasaarvosta sekä siitä tosiasiasta, etten mitenkään voinut siirtää osaani (edes inhoamiani ruokiani) vähempiosaisille.

Lapset toivottivat tervetulleeksi laulamalla ja tanssimalla

 

Taustalla kummilapsen koti.

Nykyisin pohdin jokaista ostopäätöstäni ennen: ”Tarvitsenko todella tätä vai voisiko summan jakaa jonnekin vähempiosaisille”. ”Voisiko tällä rahalla esim. rakentaa kaivon Afrikkaan?” Tästä syystä en esimerkiksi ole ostanut itselleni iPadia, sillä selviän ihan hyvin läppäri+älypuhelin -yhdistelmällä.

Mitä ihmettä?
Tunteeni ehtivät kiehahtaa, kun jumitun katsomaan asioita omasta suppeasta perspektiivistäni ja suomalaisten silmieni suodattamana.

Tapaamisen järjestäminen ei ollut helppoa, sillä emme ehtineet saada (8 viikkoa) vastausta ehdottamistamme päivämääristä Planilta Suomessa. Aloitin reissuni kolmen viikon melontalomalla Ugandassa Valkoisen Niilin kuohuissa ja yritin päivittäin järjestää tapaamista puhelimitse ja tekstiviestein naapurimaasta. Viimein kuin sain vastauksen kolmen viikon teksiviestipommituksen jälkeen, minulle vastattiin hiukan huvittuneena: ”We African people, we don’t stress”. Minun teki mieli vastata, että en minäkään tästä ota stressiä, mutta kun suhtaudun tietyllä vakavuudella asioihin (mm. asiakkaideni viesteihin) saan myös tulosta aikaiseksi ja pystyn jakamaan omastani myös muille.

Ruandassa Planin päätoimisto on kuin palatsi. Pihassa seisoi rivi omaa Yaristani neljä kertaa kalliimpia Toyotoja. Vilkaisu ikkunan kautta työntekijöiden tietokoneruutuihin paljastaa, että he surffaavat Facebookissa ja vieläpä kalliimmilla tietokoneilla kuin itselläni on. Eikö tuen pitänyt vähentää eriarvoisuutta maan sisällä eikä kasvattaa sitä?

Ennenkuin mitään tuomitsee tai katsoo liian mustavalkoisesti, niin tulee katsoa asiaa myös kolikon kääntöpuolelta:

• Viestintäkulttuuri eri maissa on aina erilainen. Se, että samasta asiasta lähetti useamman viestin eri henkilöille, saatettiin kokea stressaamiseksi. Ruandalainen ei ole tottunut siihen, että joka hetki pitäisi olla tavoitettavissa. Puhelinyhteydet maaseudulla eivät toimineet läheskään joka paikassa ja väliin sattui pyhäpäiviä.
• Ensinnäkään auton hintoja ei voi verrata Suomen hintatasoon. Toisekseen tarvitaan kallis auto, jotta kehitysmaakulttuureissa sinulla on uskottavuutta ja luotettavuutta kohdata paikalliset. Auton on kestettävä huonoja teitä ja siinä halpa auto tulee kalliiksi. Myöskään rakentaminen lämpimään maahan ei ole yhtä arvokasta kuin Suomessa. Planin rakennuksen ylläpito työllistää paikallisia.
• Tiedän itsekin, että Facebookissa piipahtaminen voi piristää tai se voi myös turruttaa. Kun turhaudun saan itse parhaimmat ideat! Erään some-raportin mukaan yli 80% työntekijöistä avaa Facebookin ensimmäisenä aamulla, joten potentiaaliset lahjoittajat, yhteistyökumppanit sekä hankkeiden ja verkostojen jäsenet löytyvät myös tältä kanavalta. Vastailen itsekin asiakkailleni Facebookin kautta.
• Laskeskelin päässäni, että voisin kummilapsilahjoituksellani rakennuttaa Theonisitelle turvallisemman kodin. Osuudellani voisi myös palkata kylän lapsille paikallisen opettajan vuodeksi. Rahan suora jakaminen kenellekään ei ole kestävää auttamista – asenteiden on muututtava. Ihmisten on itse opittava ottamaan vastuu itsestään. Asenteiden muuttaminen on hidasta. Planin hankkeiden vaikuttavuus ei näy hetkessä.
• Olen omin silmin nähnyt, kuinka nuorille jaetuista tuhannesta kondomista oli enemmän haittaa kuin toivottua hyötyä. Moskiittoverkkojan ja muiden hyödykkeiden jakaminen ei auta mitään jos taidot ja ennen kaikkea asenteet eivät ohjaa niiden käyttöön. Asenteiden muuttaminen on hidasta.

Theonisite on ujo poika, mutta tuli rohkeasti kättelemään.

Voisiko Plan toimia tehokkaammin? Varmasti voi. Uskon, että kaikkien meidän työn vaikuttavuudssa on parantamisen varaa. Itse toivoisin järjestöön mukaan enemmän ruohonjuuritason aktivisteja länsimaalaisten työntekijöiden joukkoon. Maatoimistolla ei esim. ollut yhtään tummaihoista työntekijää.

Maatoimiston jälkeen suuntasimme aluetoimistoon, jossa saimme tarkemmin kuulla hankkeista.

Kohtaaminen Theonisiten kanssa

Kummilapsi piirtää oman version lumiukosta.

Neljän tunnin pomppuisen automatkan jälkeen olimme viimein kylässä.

Kummilapsitapaaminen oli paljon koskettavampi kuin olin alunperin ajatellut. Kirjeet, joissa olemme kertoneet kuulumisia saivat suuremman merkityksen.

Lapset tervehtivät meitä tanssien ja energia oli uskomaton. Lapset tanssivat täydellä antaumuksella joka solullaan eivätkä kuten minä eli käsiä ja jalkoja hiukan liikuttamalla.

Koko pienen kylän lapset olivat kokoontunut yhteen. ”Onko tämä pois koulutunneista?” ”Ei sillä koulua käydään jaksoissa aamuisin ja iltaisin.”

Kun lauluesitykset olivat ohi vaihdoimme tulkin välityksellä kuulumisia. Sain kuulla, että Theonisite oli jokin aika sitten sairastanut alueella yleisen malarian, mutta oli tervehtynyt siitä hyvin. Theonisite asuu kahdestaan äitinsä kanssa. Isästään hänellä ei ole tietoa, sillä hän oli häipynyt jo pian syntymän jälkeen. Kun ison lapsikatraan kasvatusvastuu jää yksin naiselle ja vanhemmille sisaruksille, ollaan kestämättömässä tilanteessa.

Arvuuttelua lahjan sisällöstä. Arvaatko sinä? Katso tämän blogin lopusta!

Planin sääntöjen mukaan kylään saa viedä vain pieniä tuliasia. Vein lapsille tuliasiani paperia ja värikyniä. Piirsimme toisillemme maillemme tyypillisiä asioita. Ensimmäisenä piirsin lumiukon, mikä ei luonnisestikaan auennut Keski-Afrikan lapsille. He ymmärsivät ainoastaan sen, että valkoisella ukolla oli silinterihattu ja nenänä porkkana, mutta mikä ihmeen lumi? Hätäpäissäni vertasin asiaa pakastimeen sekä jäätelöön ja metsään menin pahemman kerran. Lapsilla ei ollut käsitystä edes jääkaapista saati pakastetuista ruuista. Mutta miten ihmeessä vesi voisi sataa alas valkoisena vaikka olisikin kuinka kylmä? Selvisin tilanteesta, vaikka lumen olemus jäikin epäselväksi. Kukaan ei onneksi syyttänyt minua huijariksi.

Naapurimaihin nähden Ruanda on kuin eri maailmasta. Kaduilla on siistiä ja liikenne on järjestäytynyttä. Mopon kyydissä on korkeintaan kaksi ihmistä ja heilläkin kypärät päässä. Ihmiset eivät kaupustele tai kerjää kaduilla. Korruptio ei ole ollenkaan niin räikeää kuin esim Ugandassa. Kaamean kansanmurhan jälkeen ruandalaisilla ei ollut oikeastaan muuta mahdollisuutta saada kansasta yhtenäistä ja toimivaa, kuin sopia tiukat säännöt, joista osa koetaan militaristiksi.

Itse haluan oppia tanssimaan ruandalaisten lasten tapaan!

Mitä me suomalaiset voisimme oppia ruadalaisilta?

Muovipussit kielletty!
Ruandaan ei saa tuoda muovipusseja ja tavaroita ei ole pakattu tarpeettomaan muoviin. Yllättävän harvaan asiaan sitä itse asiassa tarvitsee muovipussia.

Talkoot!
Joka kuukauden kolmas sunnuntai kaikki ruandalaiset ovat velvollisia tekemään yhteishyödyllistä työtä puoli päivää (community walk) esim. siivota katuja. Kansalaiset tapaavat toisiaan ja päivittävät kylien kuulumisia. Katuja ei roskata juuri lainkaan, sillä kaikilla on omakohtainen kokemus siitä, että ne eivät siivoudu vain itsestään. Roskaamisesta saa nykyisin sakot.

Ruandassa on meneillään monta yrittäjähenkisyyteen kasvattavaa hanketta. Uskon, että se on paras keino poistaa köyhyyttä pitkällä tähtäimellä. Yrittäjähenkisyys ei vältämättä tarkoita yrityksen perustamista vaan yritteliäisyyttä omassa ja oman yhteisön elämässä. Kun silta on romahtamaisillaan niin sen korjaaminen nähtäisiin palkitsevana tekona itsessään.

Theonisiten lahja oli iso uhraus perheeltä: 10 raakaa kananmunaa!