Vuoden 2012 ensimmäisenä kokeneen oivalluttajana esittäytyy Mikko Taskinen, joka kertoo suhteestaan menetelmiin seuraavasti:

Olen koulutukseltani kasvatustieteiden maisteri. Olin perustamassa Espoon Steinerkoulua ja toimin siellä lähes kaksi vuosikymmentä luokanopettajana. Nykyisin olen Peilaus Oy:n
toimitusjohtaja, mentori, valmentaja, kouluttaja ja kirjailija. Juuri ilmestyneet uudet kirjani käsittelevät sisäistä kehitystä ja oppimista. Aloitin aikuiskasvatusurani sekä Suomessa että ulkomailla opettamalla tulevia opettajia ja vetämällä kursseja ja pitämällä esitelmiä erilaisista aiheista.

Vahvasta ruohonjuuritason pedagogisesta taustastani johtuen olen kouluttajana ja valmentajana imenyt paljon menetelmiä kokemuksistani opettajana. Tajusin jo varhain, että ihminen on ihminen iästä riippumatta ja samankaltaiset asiat puhuttelevat niin kouluikäistä kuin aikuistakin. Tosin usein sillä erotuksella, että jopa murrosikäinen on helpommin ’liikuteltavissa’ kuin mielensä ja arkensa jähmeydessä elävä aikuinen. Mutta se on usein vain lähtötilanne.

Koulutuksen kaksi avainsanaa minulle ovat alusta lähtien olleet kiinnostus ja itse tekeminen. Lähden kouluttajana siitä, missä ihmiset ovat ja olen aidosti kiinnostunut heidän kokemuksistaan, tarpeistaan ja toiveistaan. Kun koulutettavat saavat itse osallistua, tehdä asioita, luoda ja liittyä tekemiseen ja hämmästyä sitä, millaisia voimavaroja ja  mahdollisuuksia heissä on kätkettynä, innostus on käsin kosketeltavaa. Siksi käytänkoulutuksissani minimaalisesti aikaa puhumiseen, vaikka opettajana olen tietysti oppinut rakastamaan omaa ääntäni.

Tavallisesti koulutukseni alkaa jollakin herättävällä ja virkistävällä liikunnallis-rytmisellä tuokiolla, jolla saan koulutettavat paikalle ja sisäisestikin liikkeelle riippumatta siitä, mistä he ovat tulossa. Sanottakoon tässä, että korostan aina aluksi kaiken osallistumisen vapaaehtoisuutta mutta rohkaisen kokeilemaan. Uskon innostukseen, en pakkoon.

Jotta osallistujat tulisivat nähdyksi, jokainen kertoo lyhyesti siitä, miksi on tullut paikalle, mitä toiveita ja odotuksia heillä on koulutuksen suhteen. Muunnelmana tämä voidaan tehdä parityöskentelynä siten, että parin puoliskoilla on kummallakin 30 sekuntia aikaa kertoa toiveistaan, jolloin toinen kuuntelee, ja minuutin päästä jokainen esittelee parinsa ja parinsa toiveet muulle ryhmälle. Jos tarkoituksena on tutustua lähemmin ihmisiin, saman paritehtävän voi tehdä siten, että jokainen esittelee itsensä parilleen minuutissa, johon mahdutetaan vielä vapaavalintainen anekdootti omasta elämästä viikon sisältä.

Olen viimeksi vetänyt kursseja harjoittelevasta asenteesta eli lyhyesti siitä, miten ihminen voi harjoitella mitä vain. Mistä tahansa asiasta, jonka suhteen ihminen törmää omiin rajoihinsa tai osaamattomuuteensa, ihminen voi kehittää itselleen harjoituksen. Tämä pitää sisällään ajatuksen, että harjoittelemalla ihminen voi oppia sellaistakin, jonka luuli olevan pysyvä ja muuttumaton ominaisuus hänessä tai jota ei uskonut oppivansa.

Suosituimpia harjoituksia varsinkin lyhyissä koulutuksissa ovat sosiaaliset harjoitukset kuten positiivisuus, ennakkoluulottomuus, erilaiset kuunteluharjoitukset, ’en puhu liikaa enkä liian vähän’ jne. Näitä harjoituksia lähdetään lyhyen esittelyn ja tehtäväannon jälkeen tekemään pienryhmissä, 4-5 ihmistä on sopiva ryhmäkoko. Ryhmät saavat teeman, minkä jälkeen he lähtevät tekemään harjoitusta. Yksi suosituimmista menetelmistä kuunteluharjoituksessa on nk. kivimenetelmä. Siinä kivi kiertää ensin kädestä käteen siten, että sillä jolla on kivi, on puheenvuoro ja muut kuuntelevat kunnes kivi ja puheenvuoro annetaan ringissä seuraavalle. Kun kierros on käyty, kivi asetetaan keskelle, josta puheenvuoron haluava voi sen poimia. Harjoitus opettaa hyvällä kädellä kuuntelemaan varsinkin silloin, kun olisi paljonkin sanottavaa ja omaa puheenvuoroa joutuu odottamaan.

Kun harjoitus on tehty, ryhmäläiset jakavat kokemuksiaan. Käytän tässä joko tiimalasia tai kelloa tai sitten annan ryhmäläisten itse pitää huolta siitä, että jokainen saa halutessaan riittävän ajan omien kokemustensa jakamiseen. Ryhmä valitsee keskuudestaan yhden, joka pienryhmäjakamisen jälkeen ’raportoi’ ryhmän kokemuksista muille kurssilaisille. Kun kaikki ryhmät ovat raportoineet, seuraa keskustelu syntyneistä oivalluksista ja yrityksestä ymmärtää esimerkiksi sitä, mitä harjoituksen myötä voisi tapahtua ’todellisessa elämässä’. Jos kurssi kestää koko päivän, annan tavallisesti jonkin harjoituksen lounastauolle. Jos kurssi
kestää useamman päivän, annan kotitehtäviä. Siis tyypillinen opettaja!

Tavallisesti menen koulutustilanteeseen valmistelleena mutta avoimena improvisoimaan siitä tilanteesta ja niistä ihmisistä käsin, jotka kulloinkin ovat paikalla. Näin kertaluontoiseen ja lyhyeenkin koulutukseen saa enemmän autenttisuutta ja osallistujat voivat kokea, ettei koulutus ollut vain joillekin vaan juuri heille.

Ideapakan ideat ovat tästä johtuen minusta aivan mainioita. Vaikka niitä voi käyttää sellaisenaan, ne ovat iloisesti ’taipuisia’ erilaisiin tilanteisiin ja niistä voi kehittää mielikuvituksensa mukaisesti omia menetelmiä. Erityisen hienoa minusta on vielä se, että ne ovat yhdessä pakassa ja helposti mukana, jos niitä tarvitsee.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *